MANALAAN JA TAKAISIN

Kokemuksia synnytyksestä 

 

 

 

Odotin synnytystä lähinnä uteliaisuudella. Olen hieman extreme- henkinen nainen, joten kaikki uusi ja tuntematon kiehtoo minua. Siksi suhtauduin raskausaikaan ja tulevaan synnytykseen lähinnä seikkailuna. Olin toki valmistautunut synnytykseen hyvin, koko raskausaikani. 

Kuitenkin noin puolitoista kuukautta ennen synnytystä aloin saada paniikkikohtauksia. Aivan järkyttävä levottomuus valtasi kehoni ja mieleni. Koin olevani yksin, eristyksissä, vaikka olisin ollut ihmisten keskellä. Kotikaan ei tuntunut oikein kodilta. Muistan, kuinka vaelsin useana päivänä lähimetsään, etsien jotakin, mitä en pystynyt nimeämään tai tunnistamaan. Kaipasin vain kipeästi jotakin.

 

En saanut nukuttua öisin ja sen takia huolestuin lapseni hyvinvoinnista. Kävin tapaamassa lääkäriä. Hän kirjoitti minulle reseptin johonkin rauhoittavaan kolmiolääkkeeseen. Ahdistuin entisestään. Olin koko raskausaikani noudattanut tarkkaan annettuja ruoka-aine ohjeistuksia ja nyt minulle oltiin tarjoamassa kolmiolääkkeitä. Heitin reseptin ensimmäiseen roskikseen. 

 

Vähitellen etsintäni kohde alkoi hahmottua minulle. Minussa oli syttynyt valtava kaipuu suvun vanhojen naisten läheisyyteen. Olisin tahtonut ympärilleni elämää kokeneita naisia, jotka tuntevat syntymät ja kuolemat. Ymmärsin, mistä olin jäänyt paitsi; minulla ei ole ollut vahvaa sukuyhteyttä kummankaan vanhempani sukuun. Viimeinen läheisempi yhteys katkesi äidin äitini siirryttyä manan majoille. 

Synnytyksen lähestyessä minulla oli tapana päiväuneksia itseni taloon, jossa oli vanhoja naisia. Näin naiset toimittelemassa askareitaan, hyräilemässä laulun pätkiä, kohentamassa tulta ja kertomassa vitsejä kuolemasta. Heidän keskellään tunsin itseni rauhalliseksi, varmaksi ja rakastetuksi. 

 

Neuvolassa ja synnytysvalmennuksessa puhuttiin paljon käytännön asioista ja kivunlievityksestä. Synnytykseen valmennettiin melko suoritus lähtöisesti. Stressaannuin aika tavalla, kun neuvolassa väläyteltiin synnytyksen käynnistämistä, lapsi kun ei ollut syntynyt laskettuun aikaan mennessä. Yritin ilmaista olevani varma siitä, että lapseni syntyy sitten kun on siihen valmis. Minun annettiin ymmärtää, että lapsen henki vaarantuu mitä pidemmälle synnytys venyy. Esikoiseni päätti syntyä pääsiäisyönä. Käynnistin synnytyksen itse rentoutumalla takkatulen ääressä ja kuvittelemalla suvun vanhat naiset ympärilleni. 

 

Sairaalassa kätilö sanoi, että nyky- äidit eivät huuda synnyttäessään. Minä ainakin karjuin. Sain siitä voimaa. Se tuntui luonnolliseltakin. En uskaltanut ottaa kaasuja tai muita kipua lievittäviä puudutuksia, koska pelkäsin, että minua alkaa oksettaa (olen yliherkkä, tai jotain). Oli oikeastaan huvittavaa, että viimein oma karjuntani muuttui jalkovälistäni kuuluvaksi pieneksi karjaisuksi poikani saadessa viimein ilmaa keuhkoihinsa. Synnytys meni hyvin kaiken kaikkiaan. Pääsin transsin omaiseen tilaan; konttasin ja ääntelin synnytyssängyn alla kuin eläin (kuulemma).

 

Palattuani kotiin sairaalasta olin euforisessa mielentilassa. Vauvan syntymä, ylikierroksilla pyörivät hormonit ja muutama peräjälkeen valvottu yö tekivät oloni epätodelliseksi. Olin äärimmäisen iloinen ja onnellinen lapsestani. Samalla kuitenkin huomasin ajattelevani enemmän kuin koskaan omaa kuolemaani. En itsetuhoisessa mielessä, vaan yhtenä elämän realiteettina. Kuolemaan liittyvät ajatukset pyörivät mielessäni voimakkaasti samaan aikaan kun hoidin ja saattelin lastani elämän alkuun. Halusin jakaa ajatuksiani läheisteni kanssa, mutta heillä ei tuntunut olevan kosketuspintaa aiheeseen. Tunsin itseni todella oudoksi ajatuksineni ja tunteineni. Tulin surulliseksi. Yritin avata keskustelua muidenkin ihmisten kanssa, mutta tajusin aika nopeasti, että kuolema on tabu yhteiskunnassamme. Kukaan ei tahtonut puhua siitä. Itse en ole koskaan osannut suhtautua kuolemaan kielteisesti, mutta olisin tahtonut kuulla joitakin viisaita sanoja aiheesta. Miksi oli sopivaa puhua syntymästä, mutta ei kuolemasta? Koin häpeää siitä, että äitiyteni oli niin ”outoa”. Se ei ollut pelkkää iloa lapsesta ja vanhemmuudesta, vaan syviä kysymyksiä ja ajatuksia elämän merkityksestä ja kuolemasta. Kaikki vanha, jota olin pitänyt merkityksellisenä ja arvokkaana haihtui. Olin totaalisen hämmennyksen vallassa. 

 

Jos äiti kokee itsensä väsyneeksi ja tahdottomaksi, eikä omaksi itsekseen synnytyksen jälkeen, epäillään usein synnytyksen jälkeistä masennusta. Muistan kun vastailin neuvolassa kyselykaavakkeeseen, jonka tarkoituksena oli kartoittaa mahdollista masennusta. Vastasin rehellisesti kysymyksiin. Kerroin itkeväni joka päivä, koska minua kosketti lapseni avuttomuus ja samaan aikaan päänsisäinen prosessointi omasta rajallisuudestani. Olin aika ajoin myös masentunut, kukapa ei olisi kolmen tunnin yöunilla. Neuvolan täti työnsi kaavakkeet jonnekin lipastonsa alalaatikkoon ja totesi, että ”katsotaan näitä sitten joskus myöhemmin”. Sisimmässäni koin, että kysymys olikin ehkä jostakin muusta kuin pelkästä masennuksesta. Vähän kerrassaan synnytykseni jälkeen aloin ymmärtää, että olin mennyt läpi yhdestä elämän portista. Olin siirtynyt fyysisesti kuin henkisestikin aivan uudelle tasolle. Ymmärsin, että äidiksi tuleminen oli ollut initiaatio. On itsestään selvää, että synnyttäminen ja äidiksi tuleminen on suuri muutos naisen elämässä. Mutta kaikki, mitä siihen yhteiskunnassamme liitetään, on jotakin, mihin en pystynyt samastumaan. Mielestäni äidiksi tuleminen on manan majoille menemistä. Sitä, että mieli ja sielu heitetään syvääkin syvempiin vesiin, ja katsotaan, löytääkö takaisin pinnalle. 

 

Istuskelin usein kuistin rappusilla vauvan nukkuessa sylissäni. Muistan hyvin selkeästi kokeneeni, että olen jotenkin omituisesti levällään ympäristössä. Se oli sellainen tunne, että minuuteni on hajaantuneena. Mietin, olenko oikeasti sekoamassa. Tunsin edelleen olevani täysin erillään kaikesta ja kaikista. 

Eheytymiseni alkoi yllättävästä kokemuksesta. Olin yksin kävelemässä keväisessä metsässä vajonneena mieleni syviin vesiin. Minut ravisteli hereille mustarastaan laulu. Siinä paikassa tajusin, että olen ainut ihminen koko maailmassa, joka kuulee juuri tuon mustarastaan laulun juuri tällä hetkellä. Kokemus oli järisyttävä, näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta. Koin olevani pitkästä aikaa osa kaikkea ympärilläni olevaa elämää. 

Pari vuotta myöhemmin luin eräästä kirjasta, että ennen vanhaan äidin uskottiin jäävän synnytyksen jälkeen tietynlaiseen välitilaan; hän ei ollut tässä maailmassa, ei ylisessä eikä alisessa, niin kuin asia ilmaistiin. Pystyin samastumaan lukemaani. Kunpa olisin tiennyt aikaisemmin, että esiäitini olivat todennäköisesti käyneet läpi aivan samat tuntemukset kuin minä. 

 

Suomalaisessa kulttuurissa on todella paljon hienoja asioita, mitä tulee äitiyteen: ilmainen neuvolahoito, äitiysloma, vanhempainvapaat, synnytysvalmennus, muutamia mainitakseni. Kuitenkin jäin kaipaamaan, että joku olisi uskaltanut kertoa, minkälainen prosessi äidiksi tuleminen on henkisesti. Nyt kahdeksan vuotta synnytyksen jälkeen katson itseäni ylpeänä. Läpäisin initiaationi omin voimin ja avuin. Samalla mietin kuitenkin ilmiötä, joka lienee tuttu monelle ikäpolveni suomalaiselle: syvä tunne siitä, että kaikesta pitää selvitä yksin. Se on surullista enkä toivoisi sen olevan niin. Sain apua sisimmästäni, josta kaivoin esiin esiäitini. Se ei varmasti olisi onnistunut ilman pakottavaa tarvetta. Olen kyllä kaikesta viisastuneena käyttänyt samaa metodia myöhemminkin erilaisissa haastavissa elämäntilanteissa. 

 

Äidiksi tuleminen saattoi minut paikkaan, missä en ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Aluksi kaikki näyttäytyi täysin vieraana, mutta lopulta taisin löytää juurilleni. Sain sitä mitä odotinkin-seikkailun. Kuitenkin koen, että suomalaisen naisen yksin pärjäämisen kulttuuri ei ole luontevaa kaikissa elämän tilanteissa. Olen kuullut myöhemmin monen äidin kokeneen syvää yksinäisyyttä, varsinkin äitiyden alussa. Itsekin olisin mielelläni palannut synnytyksestä konkreettiseen naisten taloon, jossa suvun vanhat naiset olisivat ympäröineet minut ja lapseni elämän syvällä, lämpimällä viisaudella.

 

Kolmisen vuotta synnytyksen jälkeen näin unen, jossa olin jälleen synnyttämässä. Unessa tarkkailin itseäni sivustakatsojana. Käsissäni oli valkoisia kääreitä, en saanut selvää olivatko ne kapaloita vai käärinliinoja. Tunnistin itsessäni esiäitini varmuuden ja rauhallisuuden. Unen minä oli varma siitä mitä oli tekemässä. Kuulin itseni ajattelevan unessa: ” Nämä vedet minä tunnen”.