RAJAVYÖHYKKEELLÄ

Minä ja mies muutettiin kaupungista metsien keskelle, hämyiseen Hallakorpeen. Taakse jäi huippunopea, überrationaalinen, arvokriisissään kituva eurooppalainen yötä päivää valaistu elämä. Tilalle saapui auringon nousut ja laskut tai niiden puuttuminen, mehiläisten vuotuinen rytmi, syvyyksissä heräilevä suomalais-ugrilainen sieluntila sekä otsalamppu. 

 

Periferiaan asettuminen, (niinkuin sen joku kaupunkilainen saattaisi määritellä), johdatti meidät yhteiskunnassamme ei niin arvostettujen asioiden äärelle; pimeyteen, tähtitaivaan ja metsien laajuuteen, itsetutkiskeluun. Rajan takaa tulleena huomasin pian ympäristön vaikutukset itsessäni. Vaistoni heräsivät, opin rakastamaan syvää pimeyttä, jossa täytyy luottaa vain omiin askeliin. Kodin piiri muuttui käsittämään myös ympäröivät metsät ja pellot. Maan äidillisyys tarttui minuun, aloin odottamaan lasta. 

 

Niin, miksi yhteiskunnassamme ei arvosteta vaistoja, tunteita, pimeyttä, itsetutkiskelua, hoivaa, empatiaa? Nehän ovat mitä suurimmassa määrin ihmisyyden peruskiviä. Kuka päätti, että me ihmiset emme tarvitse yhteisöllisyyttä, toisinaan syvissä vesissä uimista ja sielun tunnustelua omassa rauhassa? Taitavat olla kaikki liikaa feminiinisyyteen liitettyjä asioita. Jotta ei syntyisi väärinkäsityksiä, meissä ihmisissähän jokaisessa on olemassa molemmat puolet, feminiininen ja maskuliininen. Kysy vaikka aivotutkijalta. Ja jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen, naiseksi ja mieheksi.

 

Uudeksi kansalliseksi hymniksi tuntuu muodostuneen kilpailuyhteiskunnan veisuu; arvottakaamme toisiamme ulkoisen habituksen ja titteleiden perusteella, oi miksi katsoa ihmistä pintaa syvemmälle, se on niin aikaavievää, nopeat syökööt hitaat, ihminen on luomakunnan kruunu, ja kärrystä pudonneet lakaistakoon pois näkyvistä (koska se muistuttaa meitä ikävällä tavalla siitä tosiasiasta, että seuraava putoaja voin olla juuri minä).

 

Ympäristöön asettuminen vie oman aikansa. Pimeys on luonteeltaan hitaasti avautuvaa. Mutta niinkuin ihmiskuntaa kohdannut tragedia, korona, meille näytti, saimme lohtua ja hoivaa juuri periferiassa oleskelusta. Luonto on luonnoltaan parantavaa. 

 

Yksitoista vuotta muuttomme jälkeen seison pimeydessä, paikassa, jossa vielä vähän aikaa sitten kasvoi metsä. Siinä metsässä nukutin poikaani. Metsässä hän otti ensimmäiset askeleensa. Metsäkoneen armoton koura jätti avonaiseen kenttään seisomaan muutaman männyn, jotka nyt suojattomina huojuvat tuulessa. Tunnen syvää häpeää puiden äärellä, vaikka en aiheuttanutkaan niiden lajitoverien teurastusta. Juttelin toisinaan metsän omistajan, vanhan, miltei umpikuuron miehen kanssa. Kohtaamisemme tapahtuivat aina varovaisen ystävällisessä hengessä. Minun puoleltani siksi, että en halunnut säikäyttää miestä tiukoilla kysymyksillä metsän kohtalosta, hänen puoleltaan ehkä siksi, ettei välttämättä koskaan kuullut kysymyksiäni. Niin tai näin, metsän kohtalo taisi jäädä kuolinpesän päätettäväksi.