OLEMISEN SIETÄMÄTÖN KAUNEUS

 Työhuoneeni seinällä on kuva 11-vuotiaan Margit Koretzovan maalaamasta vesivärityöstä. Siinä on kuvattuna aurinko, perhosia, kukkia ja toukka. Maalaus on tehty Terezinin keskitysleirillä vuonna 1944. Kuva puhuu minulle enemmän, kuin kaikki se virallinen teksti, mikä on päätynyt historiankirjoihin luettavaksi. Sen sijaan että ihmettelisin voittoja ja tappioita, minulle merkityksellistä on katsoa kuvaa, jossa pieni ihminen kiteyttää jotakin tavattoman olennaista elämästä.

Kun ihminen lensi avaruuteen tutkiakseen Kuuta, tuli hän katsoneeksi Maata ulkoapäin. Ja mitä hän näkikään; kauneimman kuviteltavissa olevan luomuksen, paratiisin, joka leijuu loputtoman suuressa, alati laajenevassa avaruudessa. Ihminen havahtui ymmärtämään, että kaikki mitä maapallolla on, on yhtä elävää, hengittävää ja äärimmäisen haavoittuvaa olentoa.                                                                                                                                                                   

Käsityksemme paratiisista tuntuisi kytkeytyvän jonkinlaiseen luonnontilaiseen ympäristöön, jossa on täydelliset olosuhteet elämälle: puhdasta ilmaa ja vettä, metsiä, eri eläinlajien kirjo, ruokaa, ihmisiä sopivassa suhteessa muuhun luontoon nähden. Ajatus paratiisista liittyisi siis voimakkaasti maahan. Sanaan maa sisältyy paljon; maa on olemassaolomme perusta, ajateltakoon sitä maailmankaikkeuden planeettana tai maan pintana. Maa antaa voiman kaikelle kasvavalle ja ottaa haltuunsa kuolevan. Kuolleesta aineesta syntyy jotakin uutta, elävää.

Samalla kun taloudellinen ja henkinen taantuma nakertaa elämäämme, tuntuu tarpeelliselta palata peruskysymyksen äärelle: mitä perustavaa laatua olevaa ja elämän jatkumisen kannalta olennaista tapahtuu sillä välin, kun ihmiskunta kipuilee talouskasvun ja hyödyn maksimoinnin kanssa? Ihmiset juoksevat onnensa perässä, yrittäen saada elämälleen täydellisen hinta-laatu-suhteen. On hirveä kiire johonkin - parempaan tulevaisuuteenko? Mieleni tekee luoda jonkinlainen vastaliike kaikelle tälle, olla tiukasti kiinni tässä hetkessä.

Tunne on paradoksaalinen; yhtäältä ajattelen paljon heitä, jotka syntyvät joskus tulevaisuudessa tänne Maan piiriin. Minkälaista planeettaa olemme heille jättämässä. Ihmisen toimet ovat saattaneet koko elonkirjon suuren katastrofin partaalle. Massasukupuuttoaalto on vyörymässä paratiisimme yli ja olosuhteet käymässä monin paikoin elinkelvottomiksi. Ja siltikin joku jaksaa aina valittaa taloudenkasvun hiipumisesta tai päästörajoituksista. Yhteiskunnassamme kulkee paljon ihmisiä, jotka eivät katso eteenpäin, tulevaisuuteen. Eivät varsinkaan tulevien sukupolvien silmin.                                                                                                         

Ja se toinen puoli asiaa: tarve juurtua hetkeen. Olisi surullista elää elämä pelkästään tulevia tai menneitä murehtien. Olemme saaneet itse kukin syntymälahjana ennalta arvaamattoman määrän elinaikaa. Miten siis käyttää se?  Huomaan eläväni jonkinlaista kaksoiselämää, jossa joudun sovittamaan yhteen lähitulevaisuuteen sijoittuvien ekologisten katastrofien pohdinnan ja toisaalta hetkessä elämisen nautinnot. Hetket, joissa seuraan kasvien versomista roudan seasta tai kärpäsen kömpimistä talvihorroksestaan työhuoneeni lattialankkujen alta. Niissä hetkissä koen olevani tiukasti kiinni elämässä ja tässä hetkessä. Voisin kuvitella, että pieni tyttö Terezinin keskitysleirillä on ollut jossain määrin samojen aatosten ja tunteiden äärellä.