YHDENVERTAISUUS ON YHTEISKUNTAMME PERUSKIVI
Sukuani lähti 1900-luvun alussa siirtolaisiksi Yhdysvaltojen Texasiin leveämmän leivän toivossa. Metsien keskeltä suurille tasangoille muuttaneet sukulaiset tulivat kuulemma hyvin juttuun muutamien vielä jäljellä olevien alkuperäiskansan jäsenten kanssa. Heitä yhdisti vahva luontosuhde ja sinnikkyys taistella omien oikeuksiensa puolesta; valkoinen valtaväestö kun pyrki alistamaan alueen alkuperäisiä asukkaita ja maahanmuuttajia. Asetelma tuntuu olevan edelleenkin sama valitettavan monessa valtiossa.
Suomea on pidetty tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden "mallivaltiona". Jos suomalaisia on jokin arvo yhdistänyt, niin demokratia. Mikäli on uskominen kansainvälisiin tutkimuksiin, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen, Oikeusministeriöön sekä Suomen Punaiseen Ristiin, tämä kuva yhdenvertaisuuden luvatusta maasta on rapistumassa kovaa vauhtia. Rasistinen vihapuhe on lisääntynyt vuosi vuodelta, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuu edelleen paljon ennakkoluuloja ja suoranaista vihaa. Joudumme edelleen käymään keskustelua vähemmistöjen oikeuksista ja yhdenvertaisesta kohtelusta vuonna 2026.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa rasismin olemassaoloa on vähätelty, vaikka todellisuudessa se on ollut jo pitkään hälyttävän laaja ilmiö. EU:n perusoikeusviraston selvityksen mukaan Suomessa koetaan rasistista häirintää enemmän kuin muissa tutkituissa maissa. Myös viharikosten määrä on ollut Suomessa kasvussa vuodesta 2020 lähtien. Yleisin motiivi viharikosepäilylle on rasismi. Vihapuheen kohteeksi joutuvat useimmin nuoret ja vähemmistöryhmiin kuuluvat naiset ja tytöt. Tutkimustulokset vahvistavat, että lisääntynyt vihapuhe politiikassa ja sosiaalisessa mediassa johtaa suurempaan määrään viharikoksia. Polarisoitunut yhteiskunta, sosiaalinen media sekä avoimen rasistisia kommentteja viljelevät poliitikot edistävät vihapuheen normalisoitumista.
Suomessa on totuttu mieltämään rasismiksi lähinnä ääriteot ja vihapuhe. Todellisuudessa yhteiskunnassamme esiintyy rasismia monella eri tasolla: rakenteellisella tasolla, sisäistettynä rasismina sekä arkipäivän rasismina.
Tulin itse tietoiseksi rasismista ilmiönä 1990-luvun taitteessa. Olin silloin kymmenvuotias tamperelainen alakoululainen. Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi ajanhengen ankeus ja ahdasmielisyys. Elettiin poikkeuksellisen syvää talouskriisin aikaa, joka johti siihen, että asenteet ja mielipiteet alkoivat kärjistyä, tulevaisuudenusko loisti poissaolollaan, rasismi ja muukalaisvihamielisyys kasvoivat. Muistan hyvin Tampereen katunäkymään ilmestyneet skinheadit, jotka käyttäytymisellään loivat pelon ilmapiiriä. Muistan myös Keskustorille sytytetyt kynttilät, jotka muistuttivat surullisista väkivaltatapauksista.
Kun yhteiskunta kipuilee korkean työttömyysasteen ja eriarvoistumisen parissa, rasismi ja muukalaisvihamielisyys lisääntyvät. Vähemmistön edustajat nähdään helposti uhkana tai helppoina syntipukkeina. Ja näitähän esimerkkejä historiassa riittää. Taantuman jättämät jäljet sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa ja asenteissa vaikuttavat yhteiskunnassamme hyvin pitkään.
On erittäin huolestuttavaa, että tämän päivän Suomessa rasistista vihapuhetta levittää sosiaaliseen mediaan eniten nuoret. Janakkalan kunnan nuorille suunnatussa strategiakyselyssä nousi myös esiin rasistista maahanmuuttovastaisuutta. Onneksi myös halua vahvistaa antirasistisia toimia. Se luo uskoa ja toivoa tulevaan! Tutkimusten valossa suomalaiset lapset ja nuoret eivät tiedä tarpeeksi rasismista. Tiedon puutteen vuoksi he eivät myöskään osaa tunnistaa rasismin eri piirteitä. Tämä voi johtaa myös siihen, että omia rasismikokemuksia ei ymmärretä tai niitä vähätellään. Sateenkaarilapset ja -nuoret ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Velvollisuutemme hyvinvointivaltiona on taata, että myös heidän oikeutensa toteutuvat täysimääräisesti.
Suomalaisessa koulutuksessa tieto on pääasiassa länsimaisen tieteen ihanteiden mukaista ja noudattelee pitkälti valtaapitävien tahojen tulkintoja asioista. Toisin sanoen se tarkoittaa sitä, että oppimateriaali on tuotettu suurimmaksi osaksi valtaväestön näkökulmasta käsin. Moniko meistä on lukenut koulujen oppikirjoista vaikkapa saamelaisten maaoikeuksista?
Suomalaisessa kulttuurissa on ollut pitkään valloillaan tietynlainen yhdenmukaisuuden eetos. Asetelma on kompleksinen; kun kulttuuri menee hyvin yksipuoliseksi tai polarisoituneeksi, eri tavalla ajatteleva ja toimiva ihminen koetaan enemmän tai vähemmän uhkana. Jos yksilöillä on hyvin vähän ryhmiä, joihin identifioitua, erilaisuus koetaan vähintäänkin outona. Kuulostaako ajankohtaiselta?
Siinä missä rasisminvastaisuus on itsensä irtisanomista rasistisesta ideologiasta, antirasismi painottaa rasismin purkamista käytännön tekoina. Rasistisen käyttäytymisen kieltäminen ei siis vielä riitä poistamaan ongelmaa yhteiskunnastamme. Toivon, että suomalaisuus voitaisiin nähdä nyt ja tulevaisuudessa moninaisena ja muuttuvanakin käsitteenä. Ilman moninaisuutta kulttuuri näivettyy, degeneroituu ja lopulta murentaa pohjan koko demokratialta.
