PLANEETAN ARKISTOJA

 Työhuoneeni seinällä on kuva 11-vuotiaan Margit Koretzovan maalaamasta vesivärityöstä. Siinä on kuvattuna aurinko, perhosia, kukkia ja toukka. Maalaus on tehty Terezinin keskitysleirillä vuonna 1944. Kuva puhuu minulle enemmän, kuin kaikki se virallinen teksti, mikä on päätynyt historiankirjoihin luettavaksi. Sen sijaan että ihmettelisin voittoja ja tappioita, minulle merkityksellistä on katsoa kuvaa, jossa pieni ihminen kiteyttää jotakin tavattoman olennaista elämästä. Kun ihminen lensi avaruuteen tutkiakseen Kuuta, tuli hän katsoneeksi Maata ulkoapäin. Ja mitä hän näkikään; kauneimman kuviteltavissa olevan luomuksen, paratiisin, joka leijuu loputtoman suuressa, alati laajenevassa avaruudessa. Ihminen havahtui ymmärtämään, että kaikki mitä maapallolla on, on yhtä elävää, hengittävää ja äärimmäisen haavoittuvaa olentoa.                           ...

  Päätin 13-vuotiaana ryhtyä taiteilijaksi. Viihdyin parhaiten kynien ja omien ajatusteni parissa. Sen lisäksi päätökseeni vaikutti taiteilijuuteen liittämäni voimakas vapauden leima. Se, että saa seurata omaa polkua. Minua kutsuttiin toisinaan taivaanrannan maalariksi; miten kaunis ilmaus! Se vahvisti päätöstäni. Tahdoin olla juuri sellainen ihminen, joka luo väriä maisemaan. Nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen ylpeä 13-vuotiaasta itsestäni, joka uskalsi haaveilla ja uskoa omaan sisimpäänsä. Elämä taiteilijana on ollut monin tavoin rikasta. Eikä vähiten siksi, että se on opettanut lempeän ankaralla kädellä rakastamaan kaikkea mitä ympärilläni on, sen sijaan että haikailisin jotakin mitä minulla ei ole.    Taiteilija asettaa itsensä tietyllä tavalla tarkkailijan asemaan yhteiskunnassa. Katsomme hieman eri perspektiivistä maailman menoa, ikään kuin ulkopuolisin silmin. Kuvataiteilija toimii taidekentän marginaalin marginaalissa. Siinä oppii luottamaan omiin askeli...